Teksti ja kuvat Oili ja Jouko Sjöroos
Union Islandin satamalahdella on riutalle rakennettu Happy Island – niminen baari, jonne menimme jollalla. Edellinen hurrikaani tuhosi siellä lähes kaiken, mutta omistaja on rakentanut kuuden vuoden aikana paikan entistä hienommaksi. Rommipunssit siis.
Petit St. Vincentin ankkurilahdella vietetyn yön jälkeen oli edessä purjehdus Grenadaan kuuluvan saaren, Carriacoun, länsirannan suosittuun Tyrrell Bayhin. Valtio vaihtui taas ja sen mukaiset toimet piti hoitaa. Sisään kirjautuminen ja tullimuodollisuudet venyivät kahdelle päivälle, koska olimme ensimmäisellä Hillsborough - reissulla hieman myöhään liikkeellä.
Lounaaksi kanaroti hyvän viinin ja oluen saattelemana. Kelpasi siinä lounastaa, kun Karibianmeren lempeät mainingit huuhtoivat ravintolaterassin rantaa. Tyrrell Bayssa Sarema telakoidaan pitkään odottanutta isompaa remonttia varten. Kunhan turistit saadaan Euroopan koneeseen. Lahden pohjoisosassa on mangrove – puiden reunustama iso lahti, johon kävimme jollalla tutustumassa. Siellä näimme puiden ilmajuuriin kiinnittyneitä mangroveostereita, joita olimme jo aiemmin päässet maistamaan. Oilikin söi yhden!
Seuraava legi oli lomamme pisin, noin 35 meripeninkulmaa. Grenadan pääsaari purjehdittiin itäpuolelta, joten Atlantiakin pääsimme haistelemaan. Saremassa, yhtä purjetta lukuunottamatta, kaikki purjeet auki ja vauhtia paikoitellen yli seitsemän solmua.
Ankkuroimme Prickly Bayn satamalahdelle, jossa oli paljon veneitä, kuten kaikilla naapurilahdillakin. Lahden pohjukassa on iso telakka, johon monet purjehtijat jättävät veneensä talvehtimaan. Grenadaan osui voimakas hurrikaani vuonna 2004, joka tuhosi saaren rakennuskannasta suuren osan, ja tälläkin lahdella tuhoutui noin 350 venettä. Hurrikaanit kulkevat tilastojen mukaan pohjoisempaa reittiä ja niin sen silloinkin uskottiin menevän. Mutta tilastothan tiedetään ja toisin kävi.
Tuhon seurauksena koko maan talous romahti. Jopa niin pahasti, että hallitus joutui kutsumaan kotiin Englannin yliopistoissa opiskelevat stipendiaattinsakin. Sareman vakituinen miehistö näki hurrikaanin aiheuttamat tuhot muutamaa kuukautta myöhemmin ja myös saarelaisten valtavan yhdessä tekemisen meiningin. Nyt kaikki taas kukoistaa. Ensimmäisenä Prickly Bayn iltanamme söimme maittavan illallisen marinan vieressä olevassa ravintolassa ja sitten yön pimeydessä led – otsalampun valossa takaisin Saremalle. Kyllä se vaan on niin, että ison Suomen lipun valkoisuuden näkee pilkkopimeässäkin.
Meidän matkamme viimeiseen täyteen päivään Grenadalla kuului mm. mielenkiintoiset bussimatkat maan pääkaupunkiin St. George'siin ja takaisin. Maittava lounas satamarannan ravintolassa, ostoksia niin kaupoissa kuin mauste - ja hedelmätorillakin. Pääkaupungin kauppasataman vieressä on iso huvivenesatama, jonne kävelimme pitkin rantakatua. Bussikyydin tarjoajia riitti melkeinpä parin minuutin välein. Marinan terassi oli oluen ja ”gin and tonicin” arvoinen paikka, siellä pääsimme paahtavalta helteeltä suojaan. Lisänä vielä hienot näkymät veneitä täynnä olevalle lahdelle.
Poikettiin myös yhteen Karibian alueen suurimpiin kuuluvaan venetarvikeliikkeeseen. Kippari Pekalla oli tarvikkeista kysyttävää ja neuvoteltavaa, koska remontti odottaa. Mielenkiintoinen kauppa myös saaristopurjehtijalle.
Tänään 26. maaliskuuta meillä Sareman vierailla on edessä yölento Lontooseen, sunnuntaina edelleen Helsinkiin ja vielä öinen bussimatka Turkuun. Olemme Riitan ja Pekan kanssa ja opastuksella kokeneet ja oppineet paljon uutta. Niin merestä, tuulista, virtauksista ja alueen kaloista kuin myös seudun muista eläimistä, sekä paikallisesta ruokakulttuurista. Eikä juomiakaan sovi unohtaa. Olemme tavanneet monia valtavan ystävällisiä, avuliaita ja iloisia paikallisia ihmisiä. Huomasimme myös, että näitten saarten pienillä ja isoilla koululaisilla on siistit koulupuvut. Sietäisi olla Suomessakin. Meidän pienet ennakkoluulomme (joita meillä vielä tulolennollamme ehkä oli) ovat täysin karisseet, hyvä niin.
Isot kiitokset Riitalle ja Pekalle tästä ajasta ja vieraanvaraisuudesta!
Oili ja Jouko Sjöroos
PS. Jos unohdimme mainita, niin Saremassa on loistava kokki ja muu laivahenkilö(stö). Helppohan meidän oli purjehtia osaavan kipparin ja perämiehen matkassa.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
21. maaliskuuta 2011
Teksti ja kuvat Oili ja Jouko Sjöroos
Admiralty Bay on erittäin suosittu ankkurilahti, osin syynä ovat hyvät palvelut Port Elizabethissa. Oili ja minä teimme taksilla kolmen tunnin kiertoajelun saareen eri osiin. Taksi oli saarelle tyypillinen, Nissan avolava pakettiauto. Lavan reunoilla penkit ja se voitiin tarvittaessa kokonaan sulkea pressulla.
Näimme Atlantin tyrskyt, saaren korkeimmat huiput ja niiltä avautuvat hienot maisemat ja turkoosin meren. Kävimme Old Hegg Turtle Sanctuary – nimisessä laitoksessa, joka keskittyy kilpikonnien (hawksbill turtle) suojeluun. Henkilökunnalta saimme seikkaperäisen selostuksen heidän toimintansa tarkoituksesta ja käytännön työstä.
Laitoksen altaissa oli tulitikkulaatikon kokoisia ja toisaalta noin puolimetrisiä kilpikonnia. Tällä hetkellä vanhin oli 14 – vuotias iso naaras. Kiinnostavaa oli nähdä kilpikonnien kilpien puhdistusta ja pesua. Tarkoitus on saada pidettyä laji hengissä ja elinkelpoisena. Tietyssä vaiheessa eläimet menevät takaisin mereen jatkamaan normaalia elämäänsä. Hienoa toimintaa!
Taksikuski vei meidät myös valasmuseoon, jossa viehättävä iäkäs rouva selosti meille valaanpyynnin vanhoja aikoja ja samalla kertoi millä alueella nykyisin voi nähdä valaita.
Hyvällä onnella näimmekin seuraavalla legillä yhden ryhävalaan komean selän, kun valas sukelsi veneemme lähettyvillä. Vaikuttava juttu ensi kertaa luonnossa nähtynä.
Canouanin kautta tulimme Tobaco Caysin alueelle ja ankkuroimme laajahkon riutan sisäpuolelle, niin kuin kymmenet muutkin venekunnat. Tämä puolikaaren muotoinen riutta tappaa tehokkaasti aallokon, vain tuuli tulee riutan yli.
Kävimme jollalla riutan sisäpuolella olevien saarten hienoilla hiekkarannoilla räpylät ja snorkkelit mukanamme. Sareman miehistö oli jo kaukana snorklaamassa, kun me vieraat vielä sovittelimme maskeja kasvoillemme. Meistä vieraista toinen onnistui snorkkelin kanssa lähes välittömästi. Se toinen ei ollut Jouko. Näillä saariretkillä tulivat iguaanit tutuiksi, niin puissa kuin maassakin. Useat noin metrisiä otuksia.
Veneestä saimme seurata kilpikonnien ruokailupuuhia. Ne nousivat pintaan hengittämään muutaman kerran ja sitten alas pohjaan syömään kilpikonnaruohoa. Kirkasta vettä paikalla on noin kolme metriä, joten hyvin näkyi pohjaan asti.
Toisen yön jälkeen oli aika moottoroida Union Islandin satamalahdella. Kaupungin nimi on Clifton ja sen lentokenttä on aivan sataman vieressä. Joinakin aikoina päivästä koneita meni ja tuli aivan yhtenä jonona. Mukavaa seurattavaa sekin. Tässä kaupungissa kirjaudumme aamulla ulos St. Vincent ja Grenadiineilta.
Admiralty Bay on erittäin suosittu ankkurilahti, osin syynä ovat hyvät palvelut Port Elizabethissa. Oili ja minä teimme taksilla kolmen tunnin kiertoajelun saareen eri osiin. Taksi oli saarelle tyypillinen, Nissan avolava pakettiauto. Lavan reunoilla penkit ja se voitiin tarvittaessa kokonaan sulkea pressulla.
Näimme Atlantin tyrskyt, saaren korkeimmat huiput ja niiltä avautuvat hienot maisemat ja turkoosin meren. Kävimme Old Hegg Turtle Sanctuary – nimisessä laitoksessa, joka keskittyy kilpikonnien (hawksbill turtle) suojeluun. Henkilökunnalta saimme seikkaperäisen selostuksen heidän toimintansa tarkoituksesta ja käytännön työstä.
Laitoksen altaissa oli tulitikkulaatikon kokoisia ja toisaalta noin puolimetrisiä kilpikonnia. Tällä hetkellä vanhin oli 14 – vuotias iso naaras. Kiinnostavaa oli nähdä kilpikonnien kilpien puhdistusta ja pesua. Tarkoitus on saada pidettyä laji hengissä ja elinkelpoisena. Tietyssä vaiheessa eläimet menevät takaisin mereen jatkamaan normaalia elämäänsä. Hienoa toimintaa!
Taksikuski vei meidät myös valasmuseoon, jossa viehättävä iäkäs rouva selosti meille valaanpyynnin vanhoja aikoja ja samalla kertoi millä alueella nykyisin voi nähdä valaita.
Hyvällä onnella näimmekin seuraavalla legillä yhden ryhävalaan komean selän, kun valas sukelsi veneemme lähettyvillä. Vaikuttava juttu ensi kertaa luonnossa nähtynä.
Canouanin kautta tulimme Tobaco Caysin alueelle ja ankkuroimme laajahkon riutan sisäpuolelle, niin kuin kymmenet muutkin venekunnat. Tämä puolikaaren muotoinen riutta tappaa tehokkaasti aallokon, vain tuuli tulee riutan yli.
Kävimme jollalla riutan sisäpuolella olevien saarten hienoilla hiekkarannoilla räpylät ja snorkkelit mukanamme. Sareman miehistö oli jo kaukana snorklaamassa, kun me vieraat vielä sovittelimme maskeja kasvoillemme. Meistä vieraista toinen onnistui snorkkelin kanssa lähes välittömästi. Se toinen ei ollut Jouko. Näillä saariretkillä tulivat iguaanit tutuiksi, niin puissa kuin maassakin. Useat noin metrisiä otuksia.
Veneestä saimme seurata kilpikonnien ruokailupuuhia. Ne nousivat pintaan hengittämään muutaman kerran ja sitten alas pohjaan syömään kilpikonnaruohoa. Kirkasta vettä paikalla on noin kolme metriä, joten hyvin näkyi pohjaan asti.
Toisen yön jälkeen oli aika moottoroida Union Islandin satamalahdella. Kaupungin nimi on Clifton ja sen lentokenttä on aivan sataman vieressä. Joinakin aikoina päivästä koneita meni ja tuli aivan yhtenä jonona. Mukavaa seurattavaa sekin. Tässä kaupungissa kirjaudumme aamulla ulos St. Vincent ja Grenadiineilta.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
15. maaliskuuta 2011
Teksti ja kuvat Oili ja Jouko Sjöroos
Meitä allekirjoittaneita ja Sareman miehistöä yhdistää rakkaus purjehdukseen, halu nähdä ja kokea uutta ja vieläkin enemmän yhteinen, ihastuttava lapsenlapsemme.
Meidän purjehdusvetemme ovat Turunmaan, Ahvenanmaan ja Ruotsin saaristot, eikä ole tarkoituskaan omalla veneellä poistua Itämeren alueelta. Saremalla taas on aika paljon laajempi merialue.
Saimme helmi-maaliskuun vaihteessa Saremalta viestin, jonka mukaan meidän sopisi nousta alukseen maaliskuun aikana. Tämä tapahtuisi joskus kymmenennen päivän tienoilla, tarkemmin määrittelemättömässä paikassa, jollakin Karibian saarella.
Tästä viestistä meillä alkoi kiivas, ajallisesti sopivien ja tietenkin edullisten lentojen etsintä. Kohteesta johtuen sopivien lentojen löytäminen ei ollutkaan niin selvää kuin aiemmin Euroopan alueelle ostamiemme lippujen kohdalla oli ollut. Lopputulema oli kuitenkin se, että saimme hankituksi edestakaiset British Airwaysin lennot Helsingistä Lontoon kautta Grenadaan. Ja kohtuulliseen hintaan, alle 2000 euroa kahdelta hengeltä.
Kun lentoliput oli saatu hoidetuksi, pohdittiin miten pukeutua matkalle ja mitä mukaan Karibialle. Tavoitteena oli niin pieni pakaasi kuin mahdollista.
Tuli lähdön hetki. Maanantaina 7. maaliskuuta Turusta klo11 lähtevällä bussilla Helsinki – Vantaalle ja noin viiden maissa lento Lontooseen. Siellä kentän vaihto Heathrowsta Gatwickiin ja yöksi kentän lähistöltä varaamaamme hotelliin. Hotelli oli valittu ulkonäön ja hinnan perusteella. Hotellin respasta saamamme kirjan mukaan kylän ensimmäiset dokumentoidut tiedot ovat noin vuodelta 800 ja itse hotellirakennuksen vanhimmat osat 1500-luvulta. Mielenkiintoista luettavaa.
Noin yhdeksän tunnin päivälennon jälkeen olimme Grenadassa ja vastassamme oli +30º C lämpö Turun – 10 asteen asemasta. Miellyttävä, jopa hieman häkellyttäväkin muutos, kun ilmakin tuntui aika kostealta.
Taksilla Grand Ansen alueella olevaan hotelliin, jonne olimme tehneet kahden yön varauksen. Suomalaisella kännykällä saimme sujuvasti yhteyden Sareman väkeen ja sovittiin tapaamispaikka. Hotellin henkilökunnan avustuksella onnistuimme ostamaan jatkolennon St. Luciaan perjantaiaamuksi. Tämä tarkoitti yhtä lisäyötä hotellissa.
St. Luciassa Riitta ja Pekka olivat meitä kentällä vastassa, ja lyhyehkön taksimatkan jälkeen tulimme Rodney Bayn marinaan, joka on ARC - määräsatama.
Rantaravintolassa nautittujen tervetuloa - ”gin and tonic” - drinkkien jälkeen jollalla ankkurissa odottavaan veneeseen. Saremaan olimme aiemmin tutustuneet vain valokuvista ja lukeneet sen tekniikasta. Vene vastasi hyvin ennakkokäsitystämme, on siis turvallinen ja vankka kaikille heidän purjehtimilleen vesille.
Rodney Bayn ankkurilahdelle kääntyi jostakin maininki, joka keinutti venettä. Se tuntui aluksi häiritsevältä. Kotisaaristossa ei sellaista maininkia ole. Joskus toki satamapaikkaan tuuli tuo aallokkoa, joka vähän liplattaa veneen kyljissä.
Seuraavana päivänä moottoroitiin (korkea saari peitti tuulen) St. Lucian länsipuolta etelään Marigot Bayn laguuniin. Veneen keula kiinnitettiin poijuun, jonka paikallinen ”poijupoika” meille maksua vastaan osoitti. Tämäkin satamalahti on Rodney Bayn tapaan selkeä turistilahti. Täällä ei ollut haittaa mainingista eikä tuulesta, vain hyttysistä. Niin, ja oli liian kuuma.
Satamarakennuksessa on tulli, Mooringsin tukikohta ja rannassa ravintoloita. Täällä teimme St. Luciasta uloskirjautumisen, vaikka emme vielä maasta lähteneetkään. Sarema on käynyt täälläkin jo aiemmin. Riitta ja Pekka ihmettelivät ympäristön nopeaa muutosta, uusia taloja, hotelleja ja entistä enemmän vuokra – ym. veneitä.
Seuraavaan ankkurointipaikkaan meillä ei ollut kunnon karttaa. Apu saatiin olutpullosta, niin janoon kuin navigointiinkin. Etiketistä on kuvattuna the Pitons – vuoret, joiden väliseen hienoon lahteen menimme. Piton-vuori on kuvattu myös St. Lucian lipussa.
Näillä saarilla on sademetsiä, joten ne ovat varsin vihreitä ja myös vuoristoisia. Leveysaste on luokkaa N 13º, joten päiväntasaajallekaan ei ole kovin pitkä matka. Ympäri vuoden tuulee koillisen ja idän väliltä. Meille outoja virtauksia on siellä täällä ja milloin minnekin suuntaan. Tuuli ja virtaukset tekevät aalloista välillä hienoja ja loivia. Välillä taas nousee melkoinen ristiaallokko.
Tiistain etappi johti meidät uuteen valtioon, St. Vincentille. Satamalahden nimi on Cumberland Bay, jonka Riitta ja Pekka tunsivat hyvin aiempien käyntiensä johdosta. Tässä lahdessa näimme ja koimme sitä alkuperäistä Karibiaa, ainakin jossain määrin.
Söimme illallisen vanhan (67 v) Josephin ravintolassa. Hänen kanssaan sovittiin ennakkoon, että tulemme syömään ilta seitsemältä. Emme tienneet mitä saamme syödäksemme. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja autoimme Josephia ruoan pöytään kantamisessa, koska hänelle käveleminen tuotti suuria vaikeuksia. Saimme lautasillemme tonnikalaa, perunasalaattia ja riisiä. Vaikka ruoka oli yksinkertaista, niin se oli tosi maukasta. Ateriamme maksoi 200 East Caribbean Dollars, sisältäen myös pari olutta ja pullon hyvää, vuoden 2008 valkoviiniä. (1 euro = noin 3,4 ECD).
Illallisen jälkeen juutuimme parin rommipunssin ajaksi viereiseen baariin. Muina vieraina oli joitakin tanskalaisen charter – kuunarin asiakkaita. Ja tietenkin paikallisia miehiä, jotka joivat kaljaa ja polttelivat iloisesti marijuanasätkiä. Meille meno oli varsin eksoottista.
Hyvästelimme aamulla Josephin ja lähdimme kohti Bequia – saarta, jonne oli noin neljän tunnin matka. Kun olimme päässeet pois St. Vincentin ”varjosta” saimme hyvän tuulen ja Sarema (paino noin 21 tonnia) kulki pitkiä aikoja seitsemän, ajoittain jopa kahdeksan solmun vauhdilla.
Iltapäivällä laskimme ankkurin Admiralty Bayhin.
Meitä allekirjoittaneita ja Sareman miehistöä yhdistää rakkaus purjehdukseen, halu nähdä ja kokea uutta ja vieläkin enemmän yhteinen, ihastuttava lapsenlapsemme.
Meidän purjehdusvetemme ovat Turunmaan, Ahvenanmaan ja Ruotsin saaristot, eikä ole tarkoituskaan omalla veneellä poistua Itämeren alueelta. Saremalla taas on aika paljon laajempi merialue.
Saimme helmi-maaliskuun vaihteessa Saremalta viestin, jonka mukaan meidän sopisi nousta alukseen maaliskuun aikana. Tämä tapahtuisi joskus kymmenennen päivän tienoilla, tarkemmin määrittelemättömässä paikassa, jollakin Karibian saarella.
Tästä viestistä meillä alkoi kiivas, ajallisesti sopivien ja tietenkin edullisten lentojen etsintä. Kohteesta johtuen sopivien lentojen löytäminen ei ollutkaan niin selvää kuin aiemmin Euroopan alueelle ostamiemme lippujen kohdalla oli ollut. Lopputulema oli kuitenkin se, että saimme hankituksi edestakaiset British Airwaysin lennot Helsingistä Lontoon kautta Grenadaan. Ja kohtuulliseen hintaan, alle 2000 euroa kahdelta hengeltä.
Kun lentoliput oli saatu hoidetuksi, pohdittiin miten pukeutua matkalle ja mitä mukaan Karibialle. Tavoitteena oli niin pieni pakaasi kuin mahdollista.
Tuli lähdön hetki. Maanantaina 7. maaliskuuta Turusta klo11 lähtevällä bussilla Helsinki – Vantaalle ja noin viiden maissa lento Lontooseen. Siellä kentän vaihto Heathrowsta Gatwickiin ja yöksi kentän lähistöltä varaamaamme hotelliin. Hotelli oli valittu ulkonäön ja hinnan perusteella. Hotellin respasta saamamme kirjan mukaan kylän ensimmäiset dokumentoidut tiedot ovat noin vuodelta 800 ja itse hotellirakennuksen vanhimmat osat 1500-luvulta. Mielenkiintoista luettavaa.
Noin yhdeksän tunnin päivälennon jälkeen olimme Grenadassa ja vastassamme oli +30º C lämpö Turun – 10 asteen asemasta. Miellyttävä, jopa hieman häkellyttäväkin muutos, kun ilmakin tuntui aika kostealta.
Taksilla Grand Ansen alueella olevaan hotelliin, jonne olimme tehneet kahden yön varauksen. Suomalaisella kännykällä saimme sujuvasti yhteyden Sareman väkeen ja sovittiin tapaamispaikka. Hotellin henkilökunnan avustuksella onnistuimme ostamaan jatkolennon St. Luciaan perjantaiaamuksi. Tämä tarkoitti yhtä lisäyötä hotellissa.
St. Luciassa Riitta ja Pekka olivat meitä kentällä vastassa, ja lyhyehkön taksimatkan jälkeen tulimme Rodney Bayn marinaan, joka on ARC - määräsatama.
Rantaravintolassa nautittujen tervetuloa - ”gin and tonic” - drinkkien jälkeen jollalla ankkurissa odottavaan veneeseen. Saremaan olimme aiemmin tutustuneet vain valokuvista ja lukeneet sen tekniikasta. Vene vastasi hyvin ennakkokäsitystämme, on siis turvallinen ja vankka kaikille heidän purjehtimilleen vesille.
Rodney Bayn ankkurilahdelle kääntyi jostakin maininki, joka keinutti venettä. Se tuntui aluksi häiritsevältä. Kotisaaristossa ei sellaista maininkia ole. Joskus toki satamapaikkaan tuuli tuo aallokkoa, joka vähän liplattaa veneen kyljissä.
Seuraavana päivänä moottoroitiin (korkea saari peitti tuulen) St. Lucian länsipuolta etelään Marigot Bayn laguuniin. Veneen keula kiinnitettiin poijuun, jonka paikallinen ”poijupoika” meille maksua vastaan osoitti. Tämäkin satamalahti on Rodney Bayn tapaan selkeä turistilahti. Täällä ei ollut haittaa mainingista eikä tuulesta, vain hyttysistä. Niin, ja oli liian kuuma.
Satamarakennuksessa on tulli, Mooringsin tukikohta ja rannassa ravintoloita. Täällä teimme St. Luciasta uloskirjautumisen, vaikka emme vielä maasta lähteneetkään. Sarema on käynyt täälläkin jo aiemmin. Riitta ja Pekka ihmettelivät ympäristön nopeaa muutosta, uusia taloja, hotelleja ja entistä enemmän vuokra – ym. veneitä.
Seuraavaan ankkurointipaikkaan meillä ei ollut kunnon karttaa. Apu saatiin olutpullosta, niin janoon kuin navigointiinkin. Etiketistä on kuvattuna the Pitons – vuoret, joiden väliseen hienoon lahteen menimme. Piton-vuori on kuvattu myös St. Lucian lipussa.
Näillä saarilla on sademetsiä, joten ne ovat varsin vihreitä ja myös vuoristoisia. Leveysaste on luokkaa N 13º, joten päiväntasaajallekaan ei ole kovin pitkä matka. Ympäri vuoden tuulee koillisen ja idän väliltä. Meille outoja virtauksia on siellä täällä ja milloin minnekin suuntaan. Tuuli ja virtaukset tekevät aalloista välillä hienoja ja loivia. Välillä taas nousee melkoinen ristiaallokko.
Tiistain etappi johti meidät uuteen valtioon, St. Vincentille. Satamalahden nimi on Cumberland Bay, jonka Riitta ja Pekka tunsivat hyvin aiempien käyntiensä johdosta. Tässä lahdessa näimme ja koimme sitä alkuperäistä Karibiaa, ainakin jossain määrin.
Söimme illallisen vanhan (67 v) Josephin ravintolassa. Hänen kanssaan sovittiin ennakkoon, että tulemme syömään ilta seitsemältä. Emme tienneet mitä saamme syödäksemme. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja autoimme Josephia ruoan pöytään kantamisessa, koska hänelle käveleminen tuotti suuria vaikeuksia. Saimme lautasillemme tonnikalaa, perunasalaattia ja riisiä. Vaikka ruoka oli yksinkertaista, niin se oli tosi maukasta. Ateriamme maksoi 200 East Caribbean Dollars, sisältäen myös pari olutta ja pullon hyvää, vuoden 2008 valkoviiniä. (1 euro = noin 3,4 ECD).
Illallisen jälkeen juutuimme parin rommipunssin ajaksi viereiseen baariin. Muina vieraina oli joitakin tanskalaisen charter – kuunarin asiakkaita. Ja tietenkin paikallisia miehiä, jotka joivat kaljaa ja polttelivat iloisesti marijuanasätkiä. Meille meno oli varsin eksoottista.
Hyvästelimme aamulla Josephin ja lähdimme kohti Bequia – saarta, jonne oli noin neljän tunnin matka. Kun olimme päässeet pois St. Vincentin ”varjosta” saimme hyvän tuulen ja Sarema (paino noin 21 tonnia) kulki pitkiä aikoja seitsemän, ajoittain jopa kahdeksan solmun vauhdilla.
Iltapäivällä laskimme ankkurin Admiralty Bayhin.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
7. maaliskuuta 2011
Martinique, 14º 27.696’ N 60º 52.297’ W
kuvat Marion Owen (paitsi kaksi ensimmäistä)
Saavuimme Le Marinin marinaan iltahämärissä ja päästyämme laiturin päähän totesimme välittömästi, että pahimmat pelkomme olivat toteutuneet: Sarema oli siirretty laiturin toiselle puolelle, ja kaapelimme oli irrotettu sähköverkosta. Kun ei ollut sähköä, ei ollut valoja, akut olivat tyhjät, pakastin sulanut ja sisällä veneessä kuvottava haju. Sen sijaan, että olisimme voineet rentoutua pitkän lennon jälkeen, pistimme generaattorin päälle ja aloimme tyhjentää pakastinta, jonka sisältö (tonnikalaa, rapuja, hirvenlihaa jne) oli tässä vaiheessa lähes käymistilassa. Seuraavaksi saimme silmillemme ranskalaisen naapurimme, jonka oli herättävä aikaisin aamulla töihin ja joka tämän takia tuli kovaäänisesti valittamaan generaattorimme aiheuttamasta häiriöstä. Onneksi hän jaksoi kuunnella selityksemme ja oli niin ystävällinen, että antoi käyttöömme oman sähköliittymämme yön ajaksi.Seuraavana päivänä veimme marinan toimistoon luettelon pakastimessa sulaneista elintarvikkeista, ja suureksi yllätykseksemme marina maksoi meille korvauksena 300 euroa, eikä laskuttanut tankkaamastamme vedestäkään mitään. Epäilyistämme huolimatta maailmassa näyttää edelleen olevan oikeudenmukaisuutta!
Siirryimme parin päivän kuluttua St. Annen edustalle, missä Euroopassa ollessamme korjattu SSB-puhelin asennettiin paikalleen ja todettiin edelleen toimimattomaksi. Pitänee myöhemmin tulla takuukorjaukseen. Viivyimme St. Annessa vain yhden yön ja lähdimme seuraavana aamuna St Lucialle, Rodney Bayhin lahdelle ankkuriin. Alaskalaiset Marion ja Marty saapuivat sovitusti 21.2. Miamista, mutta me olimme lähes kaksi tuntia myöhässä lentokentältä. Oletimme koneen tulevan läheiselle Castriesin kentälle, mutta se saapuikin aivan saaren toiseen päähän. En sano kuka töppäsi, mutta Riitta se ei ollut, eikä Latte. Saimme kuitenkin vieraamme veneeseen vielä samana iltana ja toivottavasti töppäyksemme anteeksi.
Nostimme ankkurin 22.2. ja lähdimme etelään. Koukkasimme matkalla Marigot Bayn suulla, mutta jätimme ruuhkaisen lahden väliin ja jatkoimme Sufrieren edustalle poijuun. Chili, paikallinen ”boat boy”, otti köytemme vastaan ja tarjoutui järjestämään miehistölle retken kuumille putouksille kylpyyn ja muutenkin saarta katsomaan. Tarjoukseen tietysti tartuttiin ja samalla sovittiin lentokenttäkuljetuksesta Marionin ja Martyn lähdön hetkelle, olihan Sufrierestä huomattavasti lyhempi matka kuin Rodney Baystä.
Muiden ollessa retkellä, Pekka seurasi, kun edessämme olevassa poijussa ollut Kanadalainen ”Steel Away” irrotti köytensä poijusta, mutta unohti käynnistää koneen. Niinpä he olivat hetken kuluttua poikittain keulassamme, mutta pääsivät irti, kun saivat lopulta koneen käyntiin. Valitettavasti kanadalaisille tuli kansirakenteisiin vaurioita ja tolppakin vääntyi. Meidän keulamme kesti onneksi lähentelyn vaurioitta.
Olimme tehneet lähtöselvityksen jo Rodney Bayssä, joten lähdimme 23.2. St Vincentille, Cumberland Bayhin. Ajoitus ei oikein toiminut, joten saavuimme lahteen pilkkopimeässä.
Saimme Kennyn avustuksella keulan ankkuriin ja perän rantaan, mutta jouduimme myöhäisen saapumisemme takia aivan venerivistön reunaan turhan lähelle rantakivikkoa. Seuraavana aamuna ostimme tonnikalan, mutta emme Josephin pettymykseksi jääneet illalliselle. Lupasimme tulla etelään palatessamme syömään hänen ravintolaansa ja verestämään kuusi vuotta vanhoja muistoja.
Saavuimme Bequialle, Admiralty Bayhin 24.2. vain runsaan 4 tunnin purjehduksen jälkeen ja ankkuroimme 13º 00. 253’ N, 61º 14. 622’ W. Ostimme heti hummerit illalliseksi. Kävimme tekemässä tuloselvityksen ja ostoksilla vihannestorilla. Läheisestä kahvilasta löytyi myös hyvä nettiyhteys.
Seuraavana aamuna nostimme ankkurin aikaisin ja lähdimme etelään kohti Tobaco Caysia. Tuuli oli reipas sivumyötäinen, ja neljän tunnin jälkeen ankkuroimme 12º 37. 776’ N, 61º 21. 428’ W. Ihmettelimme veneiden vähyyttä, mutta selvisihän se. Tuuli nousi 30-35 solmuun ja sen mukana tuli reipas sade. Marion ja Marty pääsivät sentään snorklaamaan ja katsomaan kilpikonnia ja muuta meren elämää.
Kova tuuli ja sade jatkuivat, eikä riutoille ollut mitään asiaa snorklaamaan. Vieraidemme lähtöaika läheni, ja niin jouduimme lähtemään 27.2. aamulla kohti Bequiaa 35 solmun vastatuulessa. Moottoripurjehtien matka eteni kuitenkin siedettävästi, eikä polttoainesuodattimen vaihtokaan viivästyttänyt puolta tuntia enempää. Aikanaan Havaijilta saamamme likainen polttoaine vaivaa edelleen, vaikka käytämme aina tankatessamme levämyrkkyä. Alaskasta ostetut suodattimet alkavat olla loppu. Lisäksi amerikkalainen Napa on siirtynyt halvimpaan laatuun ja se näkyy siinä, että suodattimet tukkeutuvat todella helposti.
Ankkuroimme juuri ennen pimeän tuloa Admiralty Bayhin lähes aikaisempaan paikkaamme. Lahden palvelut ovat erinomaisia. Veneeseen voi tilata vettä, polttoainetta, jäitä ja lähes mitä hyvänsä, jopa pyykkipoikia. Jätehuolto toimii samalla periaatteella. Tuloselvityksessä oli melkoinen jono, mutta aika taittui mukavasti jutellessa pitkästä aikaa omalla kielellämme, sillä Purjelaivasäätiön Vahinen kippari oli samalla asialla.
Seuraavana päivänä Riitta ja vieraat kävivät saarikierroksella ja katsomassa kilpikonnakasvattamoa. Pekka vaihtoi suodattimia ja uusi jollan nostoköydet taavetteihin. Keväällä West Marinesta Alaskasta ostettu köysi katkesi. Päivän sana on halpa, laadulla ei näytä olevan väliä. Katkennut kohta toi mieleen pula-ajan paperiköydet. Nyt ostimme, ironista kyllä, USA:ssa valmistettua laatuköyttä, jota USA:ssa ei ollut myynnissä.
Nostimme ankkurin 28.2. illalla pimeässä ja lähdimme 30-35 solmun vastatuuleen kohti St Luciaa. Lokikirjassa lukee ”moottoripurjehdusta väkisin vastatuuleen”. Saavuimme 1.3. aamupäivällä Piton Bayn poijuun. Muistin mukaan virtaukset pitävät huolen siitä, ettei veneessä nukuta, koska poiju hankaa ja kolkuttaa keulaan. Muistikuva piti paikkansa, mutta maisemat ovat niin hienot ja snorklausvedet myös, että ne korvaavat hyvinkin huonosti nukutun yön. Nyt sää suosi, kuten ennusteen mukaan pitikin. Kävimme jollalla Sufrieressä, jossa oli nyt mahdollista tehdä sisään selvitys. Sinne oli ilmestynyt tullin toimisto viime käynnin jälkeen, ja passit leimattiin poliisilaitoksen takahuoneessa. Ja Marty sai kauan kaipaamaansa jäätelöä!
Löysimme Chilin kyselemällä ja saimme sovituksi Marionin ja Martyn noudon veneeltä seuraavaksi päiväksi eli 3. maaliskuuta. Mahdollisesti vielä huonommin nukutun viimeisen yön ja tietokoneeseen hukatun matkaraportin etsimisen jälkeen olimme taas kahden ja jatkoimme matkaa Rodney Bayn ankkuripaikalle.
4.3. lähdimme ulosselvityksen jälkeen Martiniquelle korjauttamaan jo kerran korjattua SSB-radiota. Se kun ei toiminut ensimmäisen korjauksen jälkeen senkään vertaa kuin sinne viedessä. Ankkuroimme Le Marinin mutalahteen 14º 27.696 N, 60º 52.297 W. Sunnuntaina tullin vene tuli kylkeemme ja halusi nähdä paperimme sekä tarkastaa veneen. Aikaisemmin vastaava on tehty Kanadassa Nova Scotialla ja Kuubassa. Neljä mukavaa miestä teki pintapuolisen tarkastuksen. Tällä kertaa tarkastuksessa ei löytynyt edes yhtään hukkaamaamme tavaraa kuten Kuubassa.
SSB-radion pitäisi olla korjattuna tänä iltana, maanantaina. Tällöin alkaa myös kolmipäiväinen karnevaali, ja seuraava mahdollisuus saada jotakin tehdyksi tai ostetuksi on vasta torstaina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)