maanantai 10. lokakuuta 2011

10. lokakuuta 2011

Jatkamme raportointia uudessa blogissa: www.karibia-alaska.blogspot.com

8. lokakuuta 2011

Merellä

08º 32.501' N, 59º 23.896' W

Trinidadissa kului viisi viikkoa suunnitellun kolmen sijasta. Hurrikaaniaikaa Chaguaramasissa viettävät veneilijät olivat todella mukavia, mikä teki pitkäksi venyneen oleskelumme helpommaksi. Saimme myös lopulta hankittua uuden SSB-radion USA:sta, poistettua avotilan lokerot, laminoitua kansiluukut ja tehtyä kaikenlaista muutakin.


Pekan edellisellä viikolla sairastama flunssa tarttui tietysti Riittaan, mutta hellitti niin, että saimme vuokrattua auton viimeiseksi viikonlopuksi. Autonvuokraus kaikkine kommervenkkeineen olisi erillisen stoorin arvoinen, ja Pekka olisi jo hellittänytkin, mutta Riitan sitkeys vei onneksi voiton. Australialaiset Geoff ja Chris tulivat mukaan ja suostuivat ajamaan vasemman puoleisessa liikenteessä, mikä oli meille helpotus.


Lauantaina kävimme ruokaostoksilla ja pienellä ajelulla saaren pohjoisosissa. Sunnuntaina koitti sitten hartaasti odotettu päivä, jolloin pääsimme sademetsäretkelle. Ajoimme pitkän kaavan mukaan pikkuteitä pohjoisrannikkoa pitkin ja nousimme sitten ylös sademetsän peittämälle vuorelle. Määränpäämme oli Asa Wright Nature Centre, entinen plantaasi, joka on muutettu luontokeskukseksi. Vietimme mukavan päivän seuraamalla ja valokuvaamalla sademetsän lintuja. Nimensä mukaisesti metsässä satoi, välillä aika reippaastikin, emmekä sen vuoksi päässeet paikallisen luonto-oppaan kanssa retkelle. Mutta pääasia oli, että Riitta pääsi vihdoinkin kuvaamaan kauan kaipaamiaan kolibreja, medestäjiä, tangaroita jne.


Nostimme ankkurin maanantaiaamuna 3.10. ja suuntasimme Peak'sin telakalle, jossa vaihdoimme jääpotkurin tilalle tavallisen potkurin. Jääpotkuri hiottiin samalla kavitoimattomaksi ja on nyt varalla. Ajoitus meni parilla tunnilla pitkäksi, mutta ehdimme kuitenkin hyvin kirjoittautumaan ulos maasta ja samalla tekemään viimeiset ostokset aivan tullilaiturin kupeessa olevasta kaupasta. Tämän jälkeen menimme tankkaamaan Power Boatsin asemalle, jonne jäimme henkilökunnan luvalla yöksi laituriin tarkistamaan lievästi oikuttelevan autopilottimme toiminnan.


Tiistaina 4.10 klo 06.00 lähdimme vihdoin matkaan täysin tankein. Varauduimme moottorointiin ennen Brasiliaa ja siksi täytimme myös kaikki kanisterit. Gulf of Paria Venezuelan ja Trinidadin välissä oli täynnä öljynporauslauttoja, mutta onneksi kaksi vuotta vanha karttamme oli vielä hyvin ajan tasalla ja olimme lisäksi matkalla päivänvalossa. Gulf of Pariassa pääsimme ensimmäisen päivän aikana purjehtimaan suurimman osan aikaa, mutta Serpent's Mouthin jälkeen alkoi luoviminen. Ensimmäiset neljä vuorokautta ovat olleet tiukkaa vastatuulta ja vastavirtaa ja vuorokausimatkat huonoja, noin 60 mailia, mutta vaihtoehtoja ei ole ollut.


Olemme nyt seuranneet purjehdusoppaiden ohjeita ja pysyneet 10 fathomin = 18 metrin syvyyskäyrän sisäpuolella. Kokeilimme purjehtimista 40 metrin syvyyskäyrälle saakka, mutta kun vasta kaksi tuntia halssin vaihdon jälkeen leikkasimme tulolinjamme ja ryhdyimme taas etenemään, olemme pysytelleet 10 metrin syvyyskäyrällä ja edenneet varsin mukavasti. Viimeinen vuorokausi oli tämän legin ennätys, 105 mailia.

tiistai 20. syyskuuta 2011

17. syyskuuta 2011

TTSA:n ankkuripaikka, Trinidad


Veneen kunnostustyöt jatkuvat. Olemme vihdoin saaneet keulakajuutan punkat madallettua ja v-punkan väliin kolmion ja siihen patjan. Patjan väristä voi olla montaa mieltä, mutta vihdoinkin, yli kymmenen vuoden vesillläolon jälkeen, meillä on ihan oikeasti kahdenmaattava vuode!


Purjehtijat, jotka ovat viettäneet täällä hurrikaaniaikaa useiden vuosien ajan, kertoivat, että veneiden määrä on nyt vajaa kolmannes aikaisempiin vuosiin verrattuna. Osittain syynä on varmastikin maassa vallitseva poikkeustila, mutta ennen kaikkea maailmanlaajuinen taantuma. Kuulimme, että USA:n ja Euroopan heikko talous on johtanut jopa siihen, että jotkut veneilijät ovat hylänneet veneensä tänne, jättäneet maksut maksamatta ja lähteneet kotiin hoitamaan talousasioitaan. Taloustilanne on johtanut myös siihen, että yhä useammat veneilijät tekevät itse remonttinsa, mistä on seurannut se, että lukuisia palveluja on suljettu tai kokonaan lopetettu. Esimerkiksi perämoottorimme varaosien saanti kesti kaksi viikkoa, meille suositeltu SSB-korjaamo on lopettanut toimintansa, aurinkopaneeleita ei ole varastossa, eikä paljon muutakaan. Mutta eipä ole paljon asiakkaitakaan.
Jotkut ostosretkemme ovat kuitenkin olleet tuloksellisia. Saimme vihdoin hankittua kauan etsimäämme valkoista muovilevyä, ja moottorin kumityynyjen uudet mutteritkin löytyivät kävelymatkan päästä. Polkupyöräkorjaamokin löytyi, ja elämme toivossa, että saamme uudet renkaat ja uudet pinnat katkenneiden tilalle ja polkupyörät taas käyttöön.


SSB-radio -ongelmamme on nyt vihdoin ratkaistu. Koska vanhaa radiotamme ei pystytty täälläkään korjaamaan, yritimme ensin hankkia amatööriradion. Se olisi ollut huomattavasti edullisempi kuin meriradio, mutta Icom näyttää lopettaneen halpojen radioiden valmistuksen. Korvaavat mallit ovat kalliita, ja niihin tarvitaan aina myös uusi antenniviritin. Päädyimme näin ollen tilaamaan USA:sta korjatun takuuradion, joka on samanlainen kuin vanha SSB:mme. Radion pitäisi saapua torstaina tai perjantaina.


Olemme ottaneet osaa myös sosiaaliseen elämään. Coral Coven marinassa oli viime viikolla “sundowner” ja omassa TTSA-kerhossamme joka maanantai ”potluck” eli nyyttikestit, jonne jokainen tuo omat grillattavat ja lisäksi salaattia tai muuta pientä syötävää jaettavaksi kaikkien kesken.


Trinidad ja Tobagon poikkeustilaa on jatkettu kolmella kuukaudella, mutta ulkonaliikkumiskieltoa on onneksemme lyhennetty. Koska se on enää iltayhdestätoista aamuneljään,saimme lopulta järjestettyä itsemme luontoretkelle eli Caroni-suolle katsomaan lintuja. Retki kesti viitisen tuntia, josta 2,5 tuntia kuljimme kanavaveneellä pitkin mangrovemetsikössä risteleviä jokia. Onnistuimme bongaamaan kaimaanin, puuboan, nelisilmäisiä kaloja, sini-, jalo-, lehmä- ja lumihaikaroita sekä sadoittain huikaisevan kauniita rubiini-iibiksiä. Retki oli erittäin antoisa ja todisti jälleen kerran, että veneestä pitää ajoittain päästä retkille jo henkisen hyvinvoinninkin vuoksi. Jatkuva myöhästyvien tavaratoimitusten ja töiden taivastelu ottaa muutoin helposti ylivallan ja masentaa.


Trinidadin Chaguaramas on roskaisin paikka, missä olemme milloinkaan olleet. Nousuvesi tuo joka päivä valtavan määrän kelluvaa jätettä ankkurilahteemme, mutta vie tietysti valtaosan siitä pois taas laskuvedellä. Useimmat rannat ovat täynnä muoviroskaa. Tänään meri haisee dieselöljyltä, mutta vuorovesi vie senkin lopulta muualle.
Valitettavasti vaihtokirjavalikoimatkin ovat enimmäkseen roskaa, mutta muutamia helmiäkin on löytynyt, mm. Shipwrecked on the Top of the World ja Chay Blythin The Impossible Voyage. Perfect Storm'in luemme vasta Tyynellämerellä. Muutaman tilalle jättämämme suomenkielisen kirjan vaihtoaika saattaa täällä olla huomattavan pitkä.


Riitta on käynyt läpi purkkiruokavarastojamme. Koska hankimme vuoden 2010 keväällä syötävää kokonaiseksi vuodeksi, meillä on vieläkin runsaasti jäljellä Anchoragessa hankkimistamme provianteista. Vaikka purkkien määrä sohvan alla olevassa säilytystilassa vaikutti ensin pieneltä, tarkemmin katsottuna niistä riittää syötävää useammaksi kuukaudeksi. Nakkeja löytyi 23 purkkia, jotka nykykulutuksella kestävät yhtä monta vuotta. Kalkkunaa oli jäljellä peräti 12 purkkia, ja sokeriakin kaksi kiloa. Jauhot olivat jo liikkumistilassa, mutta onneksi pasta oli säilynyt hyvin. Sareman tehokas eristys on pitänyt myös varastot kuivina, ja siksi ruokapurkkien säilyvyys on erinomainen eristämättömään lasikuituveneeseen verrattuna. Ensi viikon ostoslista on silti varsin pitkä. Eteläinen Amerikka on kalliimpi kuin Trinidad, joten teemme suurimman osan hankinnoista täällä.


Huollamme kaikki laitteet ennen lähtöä, jotta ainakin alkumatka olisi huoltovapaata. Kokemuksesta tiedämme, että matkan aikana tulee kyllä esiin riittävästi kunnostettavaa ja korjattavaa. Nyt näyttää yhä varmemmalta, että menemme varsin kauas etelään ensimmäisellä legillä, ehkä Nataliin asti. Legi tulee olemaan pitkä, koska sekä tuulet että virta ovat meitä vastaan, mutta tärkeintä on päästä eteenpäin, vaikka hitaastikin. Purjehdusoppaiden mukaan syyskuu on vielä hieman liian aikainen etelään menoa ajatellen, mutta odotus ja jatkuva hikoilu käyvät hermoille. H-hetki toivottavasti ensi viikolla!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

28. elokuuta 2011


Carenage Bay, Trinidad

10° 40.80' N, 61° 37.26' W

Grenadan Prickly Bay osoittautui kovin rullaavaksi. Kestimme sitä muutaman päivän, mutta kun kävi ilmi, että tarvikekaupat olivat melkein tyhjiä sesongin loputtua, ei ollut mitään syytä jäädä. Selvitettyämme parhaamme mukaan turvallisuustilannetta sekä Venezuelassa että Trinidadissa, päätimme mennä Trinidadiin varsinkin, kun siellä pitäisi olla Karibian parhaat tarvikekaupat ja halvimmat hinnat. Ulosselvityksen jälkeen 24.8. lähdimme 82 mailin matkalle yön yli Chaguaramasiin. Alkumatka meni mukavasti purjein, mutta viimeiset neljä tuntia moottoroiden. Venezuelan ja Trinidadin välissä olevissa Dragon's Mouths -salmissa voi vastavirta olla jopa 5 solmua, mutta me osuimme, ehkä onnellakin, vain noin kahden solmun virtaan.


Saavuimme suunnitellusti aamulla tullilaituriin, ja helpon tuloselvityksen jälkeen siirryimme ankkurialueelle. Koska Chaguaramas Bayn ankkurialue oli hyvin öljyinen ja siinä oli jatkuva liikenneaalto, moottoroimme suositeltuun Carenage Bayhin Trinidad and Tobago Sailing Associationin (TTSA) ankkurialueelle. Merivartioston tukikohta on lahden pohjukassa, minkä voisi olettaa pitävän lahden rauhallisena. TTSA perii 100 USdollarin kuukausimaksun, johon sisältyy oikeus käyttää kaikkia palveluita, kuten suihkuja, pesukoneita, verstasta, internetiä ym. Alue on aidattu ja portilla on aina vartija, kuten täällä on tapana.


Trinidadin piti siis olla se turvallisempi vaihtoehto Venezuelaan verrattuna, mutta kuinkas sitten kävikään. Koko maahan oli julistettu poikkeustila 24.8. alkaen ja ulkonaliikkumiskielto klo 21 ja 5 väliseksi ajaksi. Lähtiessämme kävelylle, portinvartija vannotti meitä palaamaan ennen klo 21. Syy hätätilan ja ulkonaliikkumiskiellon julistamiseen näyttää olevan sota rikollisuutta vastaan. Poliisi yrittää parhaansa mukaan hajottaa rikollisjengejä ja kerätä pois laittomia aseita, joita näyttää olevan maa pullollaan. Jengit ovat mitä ilmeisimmin taistelemassa huumereviireistään. Radiossa pyydetään vajaan tunnin välein jengiläisiä luopumaan rikollisuudesta hyvin tunteisiin vetoavalla tavalla; ”What you are is God's gift to you, but what you make of youself is your gift to God”. Poliisi on pidättänyt joka vuorokausi toistasataa henkeä ja takavarikoinut huumeita, aseita ja ammuksia. Tosin pidätykset ovat toistaiseksi kohdistuneet enimmäkseen jengien alakastiin, eivät rahoittajiin tai johtajiin, jotka eivät tietenkään asu Trinidadissa. Maan vankilat ja putkat ovat jo nyt täynnä, ja viranomaisten mukaan tilanne voi räjähtää käsiin jengien ottaessa yhteen vankiloiden muurien sisäpuolella. Parlamentti pohtii poikkeustilan jatkamista taas ensi perjantaina. Se aloittaa istuntonsa jo klo 10, jotta kansanedustajat ja henkilökunta ehtivät kotiin ennen klo 21 alkavan ulkonaliikkumiskiellon alkua.


Tiedot tarvikekaupoista ja hinnoista pitivät paikkansa. Täältä saa kaikkea ja sopuhintaan. Kauppoja on useita, verstaita joka lähtöön ja kaikkia mahdollisia huoltopalveluja. Olemme ottaneet vanhan perämoottorin käyttöön ja yritämme saada 15-hevosvoimaisen korjatuksi. Avotilan ikkunat on nyt uusittu, ja oli jo aikakin, vanhoista kun ei enää juuri nähnyt läpi. Yritämme täällä myös jälleen kerran saada SSB-radiomme toimimaan ja katsastaa pelastuslauttamme. Viivymme täällä ehkä kolmisen viikkoa, jotta saamme tehtyä kaiken tarpeellisen. Lisäksi hankimme täältä kaikki purkki- ja kuivamuonat Etelä-Afrikkaan saakka. Isot supermarketit ovat edullisia, ja tarjolla on kaikkea mahdollista.
Trinidad ja Tobago on sademetsäaluetta, ja kuten arvata saattaa, täällä on kosteaa ja kuumaa; sisällä 35C ja ulkona vähintäänkin 45C. Ankkuripaikkamme on varsin suojainen, joten tuuletus ei toimi, ja vesi on niin ruskeaa ja likaista, ettei uiminen oikein innosta. Mutta onneksi TTSA:n palveluihin kuuluu myös rantabaarin vieressä oleva uima-allas !

perjantai 19. elokuuta 2011

16. elokuuta 2011

Grenada, Prickly Bay
11º 59.855' N, 61º 45.830' W


Riitta ja Latte saapuivat Le Mariniin 5.8. sopivasti sadekuurojen välissä, ja pääsimme kuivina laiturilta veneelle. Molemmat miehistönjäsenet palautuivat veneilykuntoon muutamassa päivässä. Ruokaostosten jälkeen olisimme olleet valmiit lähtöön, mutta yllätys, yllätys, sunnuntai oli erityinen pyhäpäivä ja tulli- ja maahanmuuttotoimisto oli kiinni. Pyhäpäivän kunniaksi kaikki kynnelle kykenevät veneet näyttivät menevän Sainte Anneen. Liikenneaaltoa riitti aamusta iltaan, ja laivakoira Lattella runsaasti vahdittavaa. Kolme venettä päätyi selvistä väylämerkeistä huolimatta riutallekin, mutta onneksi pahempia havereita ei sattunut.


Maanantaina toimistot olivat taas auki, ja saimme tehtyä ulosselvityksen. Ranskan saarilla se on ilmainen ja nopea toimenpide. Tiedot syötetään toimiston koneella suoraan tiedostoon, otetaan siitä printti ja annetaan se ja passit tiskin takana olevalle virkailijalle. Leimattu printti esitetään sitten seuraavassa satamassa. Helppoa jopa ranskaksi, vaikka tietokoneen näppäinten epäjärjestys tuottaakin hieman ongelmia.
Moottoroimme muutaman mailin päässä olevaan Sainte Anneen ankkuriin yhdeksi yöksi ja tiistaiaamuna jatkoimme matkaa kohti etelää. St. Lucian puolella menimme yöksi Marigot Bayn poijuun, koska kiirettä ei ollut. Saavuimme myöhään ja lähdimme aikaisin, emmekä laskeneet edes jollaa veteen.


Seuraavana päivänä jatkoimme Bequian Admiralty Bayhin, jossa oli yllättävän paljon veneitä. Saavuimme niin myöhään, että teimme vasta seuraavana aamuna sekä tulo- että lähtöselvityksen samalla kertaa. Otimme polttoainetta, koska hinta oli sopiva ja se toimitettiin ponttoonilla suoraan veneeseen.
Jatkoimme matkaa aikaisin aamulla ja päätimme poiketa viiden tunnin purjehduksen päähän Tobaco Caysiin. Sää oli erinomainen, joten jäimme laguuniin kahdeksi päiväksi. Vietimme aikaa snorklaamalla riutalla, tekemällä saariretkiä ja uimalla merikilpikonnien kanssa.


14. elokuuta lähdimme Petit Martiniquen ja Carriacoun itäpuolelta kohti Grenadaa. Saimme nauttia mukavasta purjehduksesta useamman tunnin ajan, mutta pari tuntia ennen Prickly Bayta tuuli loppui ja jouduimme turvautumaan vastahuollettuun Perkinsiimme, joka auttoi meidät perille. Olimme odottaneet ruuhkaa ankkurilahdella, mutta siellä olikin runsaaasti tilaa.
Uusi jääkaappi on nyt ostettu ja asennettu paikalleen, mutta paljon muuta ei olekaan tapahtunut veneenkunnostusrintamalla. Pettymyksemme oli suuri, kun lähes kaikki mitä kysyimme viereisestä Budget Marinesta oli “loppu”.


Tämän hetkinen suunnitelmamme on jatkaa ensi viikolla Trinidadin Chaguaramasiin, missä veneen sisätyöt jatkuvat.

11. elokuuta 2011

Martinique
14º 27.893' N, 60º 52.280' W

Jälleen vedessä!


Veneen remontti Carriacoulla on vihdoin saatu päätökseen. Jäävauriot on korjattu, ruosteet hiottu, pohjan levyt uusittu, moottori haalattu, keittiön seinät paneloitu uudelleen ja paljon, paljon muuta. Vene on vanha ja paljon kokenut, ja sen kyllä huomaa. Lähes kaiken, mihin olen koskenut, olen joutunut korjaamaan. Jopa pohjaventtiili oli jumissa, mutta se on onneksi purettavaa mallia. Sarema laskettiin veteen 20.7. kannen maalaus keskeneräisenä. Ensimmäisen illan ja yön sain viettää vesillelaskulaiturissa kokeillen konetta ja varmistaen, ettei ollut vuotoja letkuissa.


Sääennusteen mukaan Martiniquella satoi, Carriacoulla ei. Jäin Carriacoulle ankkuriin hiomaan ja kittaamaan kantta. Ennen sateen tuloa sain kannen primerinkin maalattua. Lähdin 25.7. aamulla Martiniquelle, noin 120 mailin matkalle. Saarten suojassa ei juuri ollut tuulta, joten konetta tuli koekäytetyksi. Ennen puolimatkaa autopilotti hälytti, lopetti toiminnan, ja tuulinäyttöön ilmestyi merkillisiä lukemia. Kokeilin Windows-korjausta eli pois päältä ja takaisin päälle. Ei auttanut. Niinpä matka jatkui käsiohjauksessa. Saavuin Martiniquelle 26.7. aamulla ja sain hyvän ankkuripaikan Le Marinin lahdelta. Parin tunnin torkkujen jälkeen menin Caraibe Electroniquen liikkeeseen, josta löysin Mathieu Ducasse nimisen asiantuntijan ja pyysin tarjousta uudesta autopilotista. Hän kertoi, etta on kaksi vaihtoehtoa, joista nke on huomattavasti kalliimpi, mutta toimintavarma ainakin neljä vuotta, ja Raymarine, josta hän suositteli mallia ST60. Uudempi versio ST70 ei kuulema ole osoittautunut yhtä luotettavaksi, ja tuskin me värinäyttöjä kaipaamme. Ennen tarjouksen antamista Mathieu halusi kuitenkin tulla katsomaan veneen ja siinä jo olevat laitteet. Hän ilmestyi paikalle parin tunnin kuluttua ja tarkastettuaan laitteet totesi, että Raymarine lienee oikea meille, koska siihen saa avun kaikkialla maailmassa. Tarjous oli valmiina iltapäivällä, 3.500 €, joka sisältäisi kaikki tarvittavat kaapelit ja muutaman tunnin opastuksen merikokeineen. Sovittiin, etta jos en saa vanhaa toimimaan, tulen parin päivän kuluttua kaupoille. Budget Marinen vastaavat osat olisivat noin 400 USD halvempia, mutta mitään teknistä apua ei olisi tarjolla. Usean päivän uurastuksen jälkeen sain vanhan autopilottimme lopulta toimimaan vuoden 2007 ohjelmilla.


SSB-radiomme ei tullut vieläkään kuntoon. Diginavin Jacques oli harmissaan, niin kuin minäkin. Muutama vuosi sitten hän oli yrittänyt korjata Inmarsatiamme, yhtä laihoin tuloksin. Yritys ei maksanut mitään, mutta “Don't come back” kommentti, vaikkakin hymyillen sanottuna, kertonee kaiken. Uusi tai pikemminkin käytetty mutta toimiva SSB pitänee löytää jostakin. Vic antoi osoitteen USA:ssa, josta saa kunnostetun Icom M710 takuuradion 648 USD hintaan. Tänne lähetettynä siihen tulisi lisäksi noin 350 USD rahti- ja tullauskuluja. Uusi maksaa Budget Marinessa 1.600 USD. Asia on edelleen harkinnassa.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

12. huhtikuuta 2011

Remontti alkaa!


Nyt kun Riitta ja Latte ovat lentäneet Eurooppaan, Pekan on aika palata Tyrrell Bayhin Carriacoulle ja aloittaa vihdoin Sareman mittavat huolto- ja kunnostustyöt. Kuinka kauan siinä menee, on vielä arvoitus, mutta oletamme ja toivomme remontin olevan valmis heinäkuun loppuun mennessä, jolloin Karibialta olisi viimeistään syytä poistua hurrikaanivaaran vuoksi.


Toisin kuin aikaisemmin kerroimme (http://luoteisvayla2010.blogspot.com), suuntaamme tällöin Sareman keulan kohti etelää. Tarkoituksemme on purjehtia Etelä-Amerikan itärannikkoa pitkin mahdollisesti Buenos Airesiin saakka, jatkaa sieltä Tristan da Cunhan kautta Kapkaupunkiin ja saattaa vihdoin ja viimein päätökseen alkuperäinen suunnitelmamme purjehtia maailman ympäri.




perjantai 15. huhtikuuta 2011

8. huhtikuuta 2011

Matkalippusekoilua Grenadassa


Sjöroosien lähdettyä takaisin koti-Suomeen, aloimme järjestää Riitalle ja Lattella matkalippuja Portugaliin. Tässä vaiheessa meillä ei ollut aavistustakaan, millainen soppa siitä lopulta syntyisi.


Koska Grenada kuuluu rabies-vapaisiin maihin, Riitta oli jo runsas kuukausi sitten lähestynyt Grenadan maatalousministeriötä kahdellakin sähköpostilla selvittääkseen, tarvitseeko Latte jonkinlaisen luvan matkustusta varten. Kumpaankaan viestiimme ei vastattu. Löysimme kaupungin keskustasta asialliselta vaikuttavan matkatoimiston nimeltä Going Places, jossa vietimme kolme peräkkäistä iltapäivää, joiden aikana kaksi virkailijaa yritti selvittää asiaamme. Tarkoituksemme oli ostaa liput ainoan Grenadasta Eurooppaan lentävän yhtiön eli British Airwaysin lennolle Lontoon kautta Portugalin Faroon. Ensimmäisenä päivänä meille kerrottiin, että kentällä on ainoastaan yksi henkilö, jonka BA on valtuuttanut hoitamaan eläinten lastauksen ruumaan, ja tämä henkilö on juuri nyt lomalla. Matkatoimisto lupasi jatkaa asian selvittämistä. Seuraavana päivänä Going Places kertoi, että lentokentältä otetaan yhteys Miamiin ja pyydetään valtuutusta jollekin toiselle kenttähenkilökuntaan kuuluvalle. Kolmantena päivänä meille ilmoitettiin, ettei Miamista ole vielä tullut vastausta, mutta he jatkavat asian käsittelyä. Tässä vaiheessa otimme sähköpostitse yhteyden suoraan British Airwaysiin ja pyysimme heiltä apua. Vastausviestissä kehuttiin ensin, kuinka uskomattoman erinomaisesti BA on jo vuosikymmenet hoitanut eläinten lentokuljetukset, minkä jälkeen meitä pyydettiin kääntymään asiassa World Cargo -nimisen yhtiön puoleen netin kautta. Eli suo siellä, vetelä täällä!


Neljäntenä päivänä ajoimme lentokentälle ja keskustelimme Supervisor-titteliä kantavan henkilön kanssa, joka lupasi selvittää asian ja vahvistaa sen sähköpostitse. Viidentenä päivänä saimme sähköpostia, mutta emme suinkaan Supervisorilta vaan matkatoimistolta, joka ilmoitti lentokenttäviranomaisten viestittäneen heille, että ainoa valtuutettu henkilö on edelleen lomalla, eikä Latten lastaamista ruumaan voida hoitaa. Kuudentenä päivänä, viikonlopun jälkeen, menimme jälleen matkatoimistoon ja pyysimme heitä varaamaan Riitalle ja Lattelle liput Liatin (paikallinen lentoyhtiö, joka hoitaa saarten välistä lentoliikennettä) lennolle Martiniqueen, josta pääsisimme lentämään Eurooppaan. Tässä vaiheessa meille kerrottiin, että (yllätys, yllätys!) Latte tarvitsee erityisluvan lentoa varten. Lentokentältä oli luvattu faksata 'koirankuljetuslomake', joka sitten täytettynä lähetettäisiin Barbadoksen??? johtavalle eläinlääkärille, joka asiaa aikansa harkittuaan joko päästäisi Latten lennolle tai sitten ei. Vietettyämme koko aamupäivän matkatoimistossa odottelemassa faksia, meille ilmoitettiin, että Grenadan kansainvälisen lentokentän faksikone ei toimi. Eli runsaan viikon odottelun jälkeen, emme olleet edenneet asiassa alkua pitemmälle. Meillä oli nyt tasan kaksi vaihtoehtoa; joko jäädä ikuisiksi ajoiksi Grenadaan tai purjehtia takaisin Martiniqueen. Ei ole varmastikaan vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsimme.


Kahden vuorokauden purjehduksen jälkeen pudotimme ankkurin Le Marinin lahteen, ja Riitta lähti lähes saman tien kimppataksilla Fort de Francen lentokentälle hankkimaan lentolippuja. Vajaan 15 minuutin jonottamisen ja 20 minuutin tiskillä asioinnin jälkeen saimme liput ylihuomiselle lennolle Pariisin kautta Lissaboniin eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta British Airwaysia aiomme tästä lähtien välttää aina, kun se vain on mahdollista!

lauantai 26. maaliskuuta 2011

26. maaliskuuta 2011

Teksti ja kuvat Oili ja Jouko Sjöroos

Union Islandin satamalahdella on riutalle rakennettu Happy Island – niminen baari, jonne menimme jollalla. Edellinen hurrikaani tuhosi siellä lähes kaiken, mutta omistaja on rakentanut kuuden vuoden aikana paikan entistä hienommaksi. Rommipunssit siis.

Petit St. Vincentin ankkurilahdella vietetyn yön jälkeen oli edessä purjehdus Grenadaan kuuluvan saaren, Carriacoun, länsirannan suosittuun Tyrrell Bayhin. Valtio vaihtui taas ja sen mukaiset toimet piti hoitaa. Sisään kirjautuminen ja tullimuodollisuudet venyivät kahdelle päivälle, koska olimme ensimmäisellä Hillsborough - reissulla hieman myöhään liikkeellä.

Lounaaksi kanaroti hyvän viinin ja oluen saattelemana. Kelpasi siinä lounastaa, kun Karibianmeren lempeät mainingit huuhtoivat ravintolaterassin rantaa. Tyrrell Bayssa Sarema telakoidaan pitkään odottanutta isompaa remonttia varten. Kunhan turistit saadaan Euroopan koneeseen. Lahden pohjoisosassa on mangrove – puiden reunustama iso lahti, johon kävimme jollalla tutustumassa. Siellä näimme puiden ilmajuuriin kiinnittyneitä mangroveostereita, joita olimme jo aiemmin päässet maistamaan. Oilikin söi yhden!

Seuraava legi oli lomamme pisin, noin 35 meripeninkulmaa. Grenadan pääsaari purjehdittiin itäpuolelta, joten Atlantiakin pääsimme haistelemaan. Saremassa, yhtä purjetta lukuunottamatta, kaikki purjeet auki ja vauhtia paikoitellen yli seitsemän solmua.

Ankkuroimme Prickly Bayn satamalahdelle, jossa oli paljon veneitä, kuten kaikilla naapurilahdillakin. Lahden pohjukassa on iso telakka, johon monet purjehtijat jättävät veneensä talvehtimaan. Grenadaan osui voimakas hurrikaani vuonna 2004, joka tuhosi saaren rakennuskannasta suuren osan, ja tälläkin lahdella tuhoutui noin 350 venettä. Hurrikaanit kulkevat tilastojen mukaan pohjoisempaa reittiä ja niin sen silloinkin uskottiin menevän. Mutta tilastothan tiedetään ja toisin kävi.

Tuhon seurauksena koko maan talous romahti. Jopa niin pahasti, että hallitus joutui kutsumaan kotiin Englannin yliopistoissa opiskelevat stipendiaattinsakin. Sareman vakituinen miehistö näki hurrikaanin aiheuttamat tuhot muutamaa kuukautta myöhemmin ja myös saarelaisten valtavan yhdessä tekemisen meiningin. Nyt kaikki taas kukoistaa. Ensimmäisenä Prickly Bayn iltanamme söimme maittavan illallisen marinan vieressä olevassa ravintolassa ja sitten yön pimeydessä led – otsalampun valossa takaisin Saremalle. Kyllä se vaan on niin, että ison Suomen lipun valkoisuuden näkee pilkkopimeässäkin.


Meidän matkamme viimeiseen täyteen päivään Grenadalla kuului mm. mielenkiintoiset bussimatkat maan pääkaupunkiin St. George'siin ja takaisin. Maittava lounas satamarannan ravintolassa, ostoksia niin kaupoissa kuin mauste - ja hedelmätorillakin. Pääkaupungin kauppasataman vieressä on iso huvivenesatama, jonne kävelimme pitkin rantakatua. Bussikyydin tarjoajia riitti melkeinpä parin minuutin välein. Marinan terassi oli oluen ja ”gin and tonicin” arvoinen paikka, siellä pääsimme paahtavalta helteeltä suojaan. Lisänä vielä hienot näkymät veneitä täynnä olevalle lahdelle.


Poikettiin myös yhteen Karibian alueen suurimpiin kuuluvaan venetarvikeliikkeeseen. Kippari Pekalla oli tarvikkeista kysyttävää ja neuvoteltavaa, koska remontti odottaa. Mielenkiintoinen kauppa myös saaristopurjehtijalle.


Tänään 26. maaliskuuta meillä Sareman vierailla on edessä yölento Lontooseen, sunnuntaina edelleen Helsinkiin ja vielä öinen bussimatka Turkuun. Olemme Riitan ja Pekan kanssa ja opastuksella kokeneet ja oppineet paljon uutta. Niin merestä, tuulista, virtauksista ja alueen kaloista kuin myös seudun muista eläimistä, sekä paikallisesta ruokakulttuurista. Eikä juomiakaan sovi unohtaa. Olemme tavanneet monia valtavan ystävällisiä, avuliaita ja iloisia paikallisia ihmisiä. Huomasimme myös, että näitten saarten pienillä ja isoilla koululaisilla on siistit koulupuvut. Sietäisi olla Suomessakin. Meidän pienet ennakkoluulomme (joita meillä vielä tulolennollamme ehkä oli) ovat täysin karisseet, hyvä niin.
Isot kiitokset Riitalle ja Pekalle tästä ajasta ja vieraanvaraisuudesta!
Oili ja Jouko Sjöroos

PS. Jos unohdimme mainita, niin Saremassa on loistava kokki ja muu laivahenkilö(stö). Helppohan meidän oli purjehtia osaavan kipparin ja perämiehen matkassa.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

21. maaliskuuta 2011

Teksti ja kuvat Oili ja Jouko Sjöroos

Admiralty Bay on erittäin suosittu ankkurilahti, osin syynä ovat hyvät palvelut Port Elizabethissa. Oili ja minä teimme taksilla kolmen tunnin kiertoajelun saareen eri osiin. Taksi oli saarelle tyypillinen, Nissan avolava pakettiauto. Lavan reunoilla penkit ja se voitiin tarvittaessa kokonaan sulkea pressulla.


Näimme Atlantin tyrskyt, saaren korkeimmat huiput ja niiltä avautuvat hienot maisemat ja turkoosin meren. Kävimme Old Hegg Turtle Sanctuary – nimisessä laitoksessa, joka keskittyy kilpikonnien (hawksbill turtle) suojeluun. Henkilökunnalta saimme seikkaperäisen selostuksen heidän toimintansa tarkoituksesta ja käytännön työstä.


Laitoksen altaissa oli tulitikkulaatikon kokoisia ja toisaalta noin puolimetrisiä kilpikonnia. Tällä hetkellä vanhin oli 14 – vuotias iso naaras. Kiinnostavaa oli nähdä kilpikonnien kilpien puhdistusta ja pesua. Tarkoitus on saada pidettyä laji hengissä ja elinkelpoisena. Tietyssä vaiheessa eläimet menevät takaisin mereen jatkamaan normaalia elämäänsä. Hienoa toimintaa!


Taksikuski vei meidät myös valasmuseoon, jossa viehättävä iäkäs rouva selosti meille valaanpyynnin vanhoja aikoja ja samalla kertoi millä alueella nykyisin voi nähdä valaita.
Hyvällä onnella näimmekin seuraavalla legillä yhden ryhävalaan komean selän, kun valas sukelsi veneemme lähettyvillä. Vaikuttava juttu ensi kertaa luonnossa nähtynä.
Canouanin kautta tulimme Tobaco Caysin alueelle ja ankkuroimme laajahkon riutan sisäpuolelle, niin kuin kymmenet muutkin venekunnat. Tämä puolikaaren muotoinen riutta tappaa tehokkaasti aallokon, vain tuuli tulee riutan yli.


Kävimme jollalla riutan sisäpuolella olevien saarten hienoilla hiekkarannoilla räpylät ja snorkkelit mukanamme. Sareman miehistö oli jo kaukana snorklaamassa, kun me vieraat vielä sovittelimme maskeja kasvoillemme. Meistä vieraista toinen onnistui snorkkelin kanssa lähes välittömästi. Se toinen ei ollut Jouko. Näillä saariretkillä tulivat iguaanit tutuiksi, niin puissa kuin maassakin. Useat noin metrisiä otuksia.


Veneestä saimme seurata kilpikonnien ruokailupuuhia. Ne nousivat pintaan hengittämään muutaman kerran ja sitten alas pohjaan syömään kilpikonnaruohoa. Kirkasta vettä paikalla on noin kolme metriä, joten hyvin näkyi pohjaan asti.


Toisen yön jälkeen oli aika moottoroida Union Islandin satamalahdella. Kaupungin nimi on Clifton ja sen lentokenttä on aivan sataman vieressä. Joinakin aikoina päivästä koneita meni ja tuli aivan yhtenä jonona. Mukavaa seurattavaa sekin. Tässä kaupungissa kirjaudumme aamulla ulos St. Vincent ja Grenadiineilta.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

15. maaliskuuta 2011

Teksti ja kuvat Oili ja Jouko Sjöroos

Meitä allekirjoittaneita ja Sareman miehistöä yhdistää rakkaus purjehdukseen, halu nähdä ja kokea uutta ja vieläkin enemmän yhteinen, ihastuttava lapsenlapsemme.
Meidän purjehdusvetemme ovat Turunmaan, Ahvenanmaan ja Ruotsin saaristot, eikä ole tarkoituskaan omalla veneellä poistua Itämeren alueelta. Saremalla taas on aika paljon laajempi merialue.


Saimme helmi-maaliskuun vaihteessa Saremalta viestin, jonka mukaan meidän sopisi nousta alukseen maaliskuun aikana. Tämä tapahtuisi joskus kymmenennen päivän tienoilla, tarkemmin määrittelemättömässä paikassa, jollakin Karibian saarella.
Tästä viestistä meillä alkoi kiivas, ajallisesti sopivien ja tietenkin edullisten lentojen etsintä. Kohteesta johtuen sopivien lentojen löytäminen ei ollutkaan niin selvää kuin aiemmin Euroopan alueelle ostamiemme lippujen kohdalla oli ollut. Lopputulema oli kuitenkin se, että saimme hankituksi edestakaiset British Airwaysin lennot Helsingistä Lontoon kautta Grenadaan. Ja kohtuulliseen hintaan, alle 2000 euroa kahdelta hengeltä.
Kun lentoliput oli saatu hoidetuksi, pohdittiin miten pukeutua matkalle ja mitä mukaan Karibialle. Tavoitteena oli niin pieni pakaasi kuin mahdollista.


Tuli lähdön hetki. Maanantaina 7. maaliskuuta Turusta klo11 lähtevällä bussilla Helsinki – Vantaalle ja noin viiden maissa lento Lontooseen. Siellä kentän vaihto Heathrowsta Gatwickiin ja yöksi kentän lähistöltä varaamaamme hotelliin. Hotelli oli valittu ulkonäön ja hinnan perusteella. Hotellin respasta saamamme kirjan mukaan kylän ensimmäiset dokumentoidut tiedot ovat noin vuodelta 800 ja itse hotellirakennuksen vanhimmat osat 1500-luvulta. Mielenkiintoista luettavaa.
Noin yhdeksän tunnin päivälennon jälkeen olimme Grenadassa ja vastassamme oli +30º C lämpö Turun – 10 asteen asemasta. Miellyttävä, jopa hieman häkellyttäväkin muutos, kun ilmakin tuntui aika kostealta.


Taksilla Grand Ansen alueella olevaan hotelliin, jonne olimme tehneet kahden yön varauksen. Suomalaisella kännykällä saimme sujuvasti yhteyden Sareman väkeen ja sovittiin tapaamispaikka. Hotellin henkilökunnan avustuksella onnistuimme ostamaan jatkolennon St. Luciaan perjantaiaamuksi. Tämä tarkoitti yhtä lisäyötä hotellissa.
St. Luciassa Riitta ja Pekka olivat meitä kentällä vastassa, ja lyhyehkön taksimatkan jälkeen tulimme Rodney Bayn marinaan, joka on ARC - määräsatama.
Rantaravintolassa nautittujen tervetuloa - ”gin and tonic” - drinkkien jälkeen jollalla ankkurissa odottavaan veneeseen. Saremaan olimme aiemmin tutustuneet vain valokuvista ja lukeneet sen tekniikasta. Vene vastasi hyvin ennakkokäsitystämme, on siis turvallinen ja vankka kaikille heidän purjehtimilleen vesille.
Rodney Bayn ankkurilahdelle kääntyi jostakin maininki, joka keinutti venettä. Se tuntui aluksi häiritsevältä. Kotisaaristossa ei sellaista maininkia ole. Joskus toki satamapaikkaan tuuli tuo aallokkoa, joka vähän liplattaa veneen kyljissä.


Seuraavana päivänä moottoroitiin (korkea saari peitti tuulen) St. Lucian länsipuolta etelään Marigot Bayn laguuniin. Veneen keula kiinnitettiin poijuun, jonka paikallinen ”poijupoika” meille maksua vastaan osoitti. Tämäkin satamalahti on Rodney Bayn tapaan selkeä turistilahti. Täällä ei ollut haittaa mainingista eikä tuulesta, vain hyttysistä. Niin, ja oli liian kuuma.


Satamarakennuksessa on tulli, Mooringsin tukikohta ja rannassa ravintoloita. Täällä teimme St. Luciasta uloskirjautumisen, vaikka emme vielä maasta lähteneetkään. Sarema on käynyt täälläkin jo aiemmin. Riitta ja Pekka ihmettelivät ympäristön nopeaa muutosta, uusia taloja, hotelleja ja entistä enemmän vuokra – ym. veneitä.
Seuraavaan ankkurointipaikkaan meillä ei ollut kunnon karttaa. Apu saatiin olutpullosta, niin janoon kuin navigointiinkin. Etiketistä on kuvattuna the Pitons – vuoret, joiden väliseen hienoon lahteen menimme. Piton-vuori on kuvattu myös St. Lucian lipussa.


Näillä saarilla on sademetsiä, joten ne ovat varsin vihreitä ja myös vuoristoisia. Leveysaste on luokkaa N 13º, joten päiväntasaajallekaan ei ole kovin pitkä matka. Ympäri vuoden tuulee koillisen ja idän väliltä. Meille outoja virtauksia on siellä täällä ja milloin minnekin suuntaan. Tuuli ja virtaukset tekevät aalloista välillä hienoja ja loivia. Välillä taas nousee melkoinen ristiaallokko.


Tiistain etappi johti meidät uuteen valtioon, St. Vincentille. Satamalahden nimi on Cumberland Bay, jonka Riitta ja Pekka tunsivat hyvin aiempien käyntiensä johdosta. Tässä lahdessa näimme ja koimme sitä alkuperäistä Karibiaa, ainakin jossain määrin.
Söimme illallisen vanhan (67 v) Josephin ravintolassa. Hänen kanssaan sovittiin ennakkoon, että tulemme syömään ilta seitsemältä. Emme tienneet mitä saamme syödäksemme. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja autoimme Josephia ruoan pöytään kantamisessa, koska hänelle käveleminen tuotti suuria vaikeuksia. Saimme lautasillemme tonnikalaa, perunasalaattia ja riisiä. Vaikka ruoka oli yksinkertaista, niin se oli tosi maukasta. Ateriamme maksoi 200 East Caribbean Dollars, sisältäen myös pari olutta ja pullon hyvää, vuoden 2008 valkoviiniä. (1 euro = noin 3,4 ECD).


Illallisen jälkeen juutuimme parin rommipunssin ajaksi viereiseen baariin. Muina vieraina oli joitakin tanskalaisen charter – kuunarin asiakkaita. Ja tietenkin paikallisia miehiä, jotka joivat kaljaa ja polttelivat iloisesti marijuanasätkiä. Meille meno oli varsin eksoottista.
Hyvästelimme aamulla Josephin ja lähdimme kohti Bequia – saarta, jonne oli noin neljän tunnin matka. Kun olimme päässeet pois St. Vincentin ”varjosta” saimme hyvän tuulen ja Sarema (paino noin 21 tonnia) kulki pitkiä aikoja seitsemän, ajoittain jopa kahdeksan solmun vauhdilla.

Iltapäivällä laskimme ankkurin Admiralty Bayhin.